Tänään aamupäivällä olin Inton kanssa taas navetalla. Ensin tokoiltiin. Seuraamista, jossa nyt vähän painoi. Hyppy hyvin, otin myös takaisin hyppyä ensimmäistä kertaa, ei ongelmia siinäkään.  Ruutua otin helppona versiona, ihan OK. Jääviä tehtiin kaikkia, seisomiset saisivat olla vähän terävämpiä. Noudosta tehtiin luovutuksia, oikein näppärästi. Kaukoja hinkattiin aika paljonkin ja niissä oli aikamoista yliyrittämistä ja säheltämistä. Huoh. Hommia piisaisi. Tällä kertaa ei hihnoja mennyt, mutta tikrun hännälle saimme sanoa hyvästit...

Agilityssa tehtiin puomia taas länkien avulla, oikein hyvin. Sitten tehtiin sellainen pieni lähes ympyränmuotoinen radanpätkä, jossa oli muutama hyppy, putki ja se puomi. Rimat taas 55 cm. Ensin Into ei tajunnut, että voidaan mennä useampikin este peräkkäin, mutta sitten kun tajusi, menikin tosi hienosti. Rengasta otettiin ihan maksikorkuisena ja naksulla. Välillä kyllä pomppi mistä sattui, mutta jokusen kerran oikeastakin raosta :). Lopuksi sitten vinokeppejä ja taas Into yritti jättää viimeisen välin pujottelematta. Nyt jo huomautin tästä ihan kunnolla ja sitten menikin todella hienosti. Otin molempia puolia, ei mitään vaikutusta Intoon. Myös aloitukset hyvin.

Navetalta hurautin Mustiin ja Mirriin vähän shoppailemaan. Intohan on syönyt/purrut poikki neljä hyvää poikien nahkaremmiä ja kaksi Ansan vähän ohuempaa. Piti siis pistää remmejä vähän uusiksi. Ostin kaikille koirille samanlaiset (pojille mustat, Ansalle ruskean) melko ohuet nahkaremmit. Vähän fifimäiset isoilla koirilla, mutta kätevät ja kevyet kuljettaa metsässä mukana (neljä tukevaa nahkahihnaa painaa yllättävän paljon!) ja noista kun kukaa ei vedä, niin hihnojen ei tarvitse mitään superkestäviä olla. Lisäksi mukaa tarttui luita koirille ja Intolle (taas) yksi uusi lelu ja vähän isompi ruokakippo.

Iltalenkillä muuten niin kiva päivä menikin sitten pilalle, kun törmäsin paikallisen pururadan varressa raketteja lastensa kanssa ampumassa olleeseen imbesilliin. Kello siis ei ollut viittäkään ja tästä huomautin tälle valopäälle ihan ystävälliseen sävyyn samalla toivoen, että pitäisivät pienen tauon, että pääsen koirineni ohi, mutta eipä se käynyt ja pakko oli joku pommi räjäyttää kun olin suurinpiirtein kohdalla. Häpeäkseni on pakko tunnustaa, että menetin hermoni täysin ja että se myös kuului... En kyllä ymmärrä, että eikö niitä paukkuja ehdi sen lain ja suositusten salliman kahdentoista tunnin aikana ampumaan tarpeeksi, pitääkö aloittaa jo yli tuntia etukäteen. Mutta aina jotain hyvääkin, ilokseni totesin, että Into ei heilauttanut korvaansakaan vaikka pamaukset olivatkin melkoisia. Elvishän meillä on ainoa, joka vähän pelkää raketteja, mutta sekään ei ulkona lenkillä kiinnitä niihin mitään huomiota. Pahimman paukkeen aikana on vähän rauhaton. Ensimmäinen koirani Veera oli todella paukkuarka, joten tiedän millaista se on, kun koira todella pelkää.

Joka tapauksessa, hyvää vuodenvaihdetta kaikille!