Kesän arvokisaputki jatkui agilityn SM-kisoilla. Inton kanssa olimme mukana Tamskin maksi-joukkueessa ja sitten tietenkin yksilökisassa. Tuitun kanssa sitten kirmasin Harrastavat Westiet ry:n ankkurina . Lisäksi olin tullut jonaina heikkona hetkenä ilmoittaneeksi Inton myös perjantain iltakisoihin.

Reissuun lähdettiin siis Anun kanssa jo perjantaina päivällä. Hämmentävän paljon sitä tavaraa oli taas matkassa. Kun koiriakin oli neljä, niin olihan siinä jo vähän sovittamista. Mahduttiin kuitenkin ja otettiin suunta kohti Nastolaa. Perillä olimmekin ihan hyvissä ajoin ja onnistuimme saamaa autonkin vielä lähiparkkiin, eli ei tarvinnut raahata kamoja ja pystyttää leiriä sen kummemmin, vaan koirat saattoi pitää autossa odottamassa.

Olin ilmoittanut Inton iltakisoihin, koska meillä oli alla parin viikon kisatauko. Perinteisestihän tauot eivät ole meille sopineet. Ja hyvä, että olin, sillä illan ensimmäinen rata oli sitä sellaista vanhaa Intoa. Sinne, tänne ja tonne ilman aivoja ja ajatusta. Siitä siis hyl. Hyppyrata vaikutti inhottavalta, se oli tosi väljän oloinen ja estevälit olivat isot. Pelkäsin vähän, että homma lähtee vielä enemmän lapasesta kuin ensimmäisellä radalla, mutta Into olikin löytänyt korvansa ja oli ihan kivasti kuulolla. Itse tein kepeillä jonkun nykäisyn ja sain Inton lopettamaan pujottelun kesken. Muuten ihan kiva rata.

Ei edes sinne päin
Tosi hyvä siihen asti (part 1)

Kisapaikalta tulikin sitten vähän äkkilähtö hotellille, kun sieltä ilmoitettiin, että paikalla pitää olla ennen yhtätoista. Oltiinhan me sitten, ainakin kymmentä vaille . Majoittumaan siis päästiin ja tavoitteena oli hyvät yöunet ennen lauantain koetuksia. Aamuyöstä heräsin sitten siihen, että Into oksentaa. Ja ne olivatkin ihan kunnon oksennukset. Kiva. Mielessä kävi, että onko sillä nyt joku vatsapöpö ja miten käy lauantain kisojen. Into rauhoittui kuitenkin heti oksennettuaan nukkumaan ja oli aamulla ihan kunnossa. Vatsa ei ollut löysällä ja muutenkin koira oli täysin normaali. Tuitun sisäisen westien löytämiseksi  Anu antoi illalla koirille westie-ruokaa (Cesar) ja Intokin sai sitä vähän. Tuli mieleen, että olisiko se pistänyt pakin sekaisin. Onneksi kaikki oli kuitenkin aamulla hyvin!

Joukkueradalla starttasin Inton kanssa toisella kierroksella. Tutustumisessa jo tuskailin pituuden jälkeisen tiukan kaarroksen kanssa, enkä oikein keksinyt, että miten sen ohjaisin. Siihenhän se rata sitten kosahti. Tosin ei siihen kaarrokseen, vaan siihen, että Into hyppäsi pituuden vinoon. Jähmetyin hetkeksi ja siinä Into sitten ehti hyppäämään väärän hypyn. Muuten meiltä ihan hyvä rata.

Tosi hyvä siihen asti part 2.

Tuitun kanssa pääsinkin sitten kehiin minien ankkurikierroksella. Harrastavat Westiet ja wannabe westiet olivat tehneet loistavaa työtä aiemmilla kierroksilla ja pääsimme Tuitun kanssa radalla peräti sijalta kahdeksan. Vielä paremmin meni Tamskin mineillä. Anu ja Nipsu lähtivät ankkurikierrokselle sijalta kaksi! Jännitettävää siis riitti.

Minien rata ei vaikuttanut mitenkään hankalalta ja tiesin, että meillä on Tuitun kanssa kyllä varsin hyvät mahdollisuudet nollarataan. Joukkueellammehan oli pohjalla kaksi nollaa ja kymppi, eli tavoitteena oli pudottaa se kymppi pois. Ja sehän me sitten tehtiinkin. Tuittu teki hyvää ja varmaa työtä ja teimme ihan näppärän 0-radan ja näin Westien yhteistulokseksikin sitten 0. Oli ihan hauska kokemus juosta ankkurina, en ole sitä ikinä ennen tehnyt. Tunnelma on varsin erilainen, koska samaan aikaan ei tapahdu muuta ja yleisö elää vahvasti suorituksissa mukana. Ja Tuitun kanssa oli niin kiva mennä, kun koiralla on osaamista ja rutiinia ja sen tekemiseen voi luottaa. Kiitokset Anulle Tuitun lainasta!

Tuitun päivä westienä

Hyvä että oli oma hengitys ehtinyt tasaantua, kun piti jo alkaa jännittää Anun ja Nipsun rataa. Ja kyllä minä sitten jännitinkin. En pystynyt olemaan paikallani, vaan oli pakko lähteä kävelemään ja kiertelemään radan ympärille. Tiesimme, että nopealla nollalla Tamskilla on mitalimahkut, joten jännitys oli käsinkosketeltavaa. Ja turhaan ei jännitetty. Anun hermot olivat rautaa ja tekivät Nipsun kanssa aivan huikean radan. Aivan mahtavaa!! Hetki piti odotella tuloksia ja sitten se kuulutus tuli. Tamskin mineille hopeaa!!! Jee!!! Olipahan taas kerran ihan huikea fiilis! Onnea vielä kerran kaikille mitalisteille, olitte ihan jäätävän hyviä koko joukkue! 

Tuittu, minä ja muut Harrastavat Westietkin päädyimme mielestäni varsin komealle sijalle 8. Hienosti meni siis minijoukkueilla.

Lauantaina ja sunnuntain välinen yökin kului sitten jo varsin rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt Nipsu nukkui takapuoli tyynylläni ja Tuittu jaloissani. Itse olin sitten melkein poikittain, että mahduin jotenkin sänkyyn. Nipsua yritin törkkiä kauemmaksi mutta se vain tunki lähemmäksi. Tuittua en raaskinut häiritä, siltä kun on aika iso hellyydenosoitus tulla viereen nukkumaan. Ehkä päivämme westeinä yhdisti meitä sen verran.

Sunnuntaina oli sitten yksilökisan vuoro.  Inton kanssa starttasimme radalle noin 120. kilpailijana. Aika meni kyllä odotettua nopeammin ja tuntui, että oma vuoro tuli jopa melkein yllättävän äkkiä. Alkurata sujui varsin mainiosti, mutta sitten Into _taas_ hyppäsi pituuden väärin. Korjausyrityksellä sitten kaatoi palikan. Voin sanoa, että harmitti ja paljon.

Tämäkin rata kun oli tosi hyvä siihen asti (part 3).

No, se hyvä puoli hyppärillä kämmäilyssä on, että saa sitten katsella finaalit ihan rauhassa. Eli loppupäivä kului katsomossa vallan huikeita suorituksia ihaillen. Kyllä oli hienoa menoa ihan kaikissa säkäluoksissa. Draamaa ja jännittäviä tilanteita ei todellakaan puuttunut. Onnea kaikille mitalisteille, olette juhlanne ansainneet!

Anun kanssa suunnittelimme, että pitää tilata t-paidat tekstillä Tosi hyvä siihen asti! Tätä kun saimme molemmat kuulla aika paljon viikonloppuna. Mutta kyllähän se Nipsun hyppärikin oli tosi hyvä siihen asti, kun se tuli ohi kolmanneksi viimeisestä esteestä .

Kotiin päästiin sitten lähtemään joskus seitsemän jälkeen ja kotimatka olikin totuttuun tyyliin jo vähän hysteerinen. Etenkin ruokailu ABC:llä sai taas muutaman sellaisen käänteen, että vieläkin vähän naurattaa. Perinteistä laatua siis. Mutta kotiin päästiin kunnialla ja olikin mukava päästä nukkumaan omaan sänkyyn ja tyynylle ilman Nipsun ahteria.