Vuoden veemäisin kuukausi vaatii veroaan ja takki on ihan tyhjä. En jaksa (vaihteeksi taas pitkiksi venyneiden) työpäivien päälle tehdä muuta, kuin nukkua tai lähinnä maata koomaantuneena sohvalla. Se unikaan kun ei suunnattomasta väsymyksestä huolimatta tahdo silmään tulla.

Inton ontuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Seuraavana päivänä ei enää ontunut. Silti on otettu kuitenkin rauhallisesti ja viime viikon agitreenit jätettiin väliin. Tokoa on hinkuteltu lähinnä pihan pimeydessä ja kurassa. Käytännössä on siis tehty vähän kaukoja ja idaria. Siinä ne oleellisimmat. Viime viikon hallitreeneihinkään ei päästy, kun olin töissä illankin.

Viikonloppuina on pieniä kimppatreenejä viritelty; viime lauantaina Anun ja Lotan kanssa ja nyt viikonloppuna ensin lauantaina Anun ja Annen kanssa ja sitten sunnuntaina Anun ja Hanna-Marin kanssa.

Into ei ole mitenkään varsinaisesti loistanut, jos ei nyt mitään ihan katastrofejakaan ole näkynyt. Kaukot on se ikuinen ongelma, joka ei taida tulla kuntoon ikinä. Asenne on ollut viime aikoina ihan OK, mutta sunnuntain treeneissä tuli pitkästä aikaa sellainen totaalinen romahdus, eli Into ei pystynyt tekemään mitään. Kentän reunalla kulki kävelytie ja siellä (Inton takana siis) kulkenut yksittäinen ihminen aiheutti sen, että Into alkoi vaan pälyillä taakse, eikä kyennyt tekemään vaihtoakaan. Aiemmin siitä lähempää Inton takaa kulkenut junnujalkapallojoukkue ei ollut sen sijaan mikään ongelma. Puuh. Luulin jo, että tämä pahin olisi voitettu, mutta ei sitten kuitenkaan. Niin ärsyttävää.

Muuten on tosiaan mennyt ihan OK. Sellaista perussuorittamista.