Viime viikonloppuna osallistuimme Inton kanssa agilityn maajoukkuekarsintoihin. Minulla on jonkin sortin karsintafobia. Svanten kanssa en ikinä niissä viihtynyt, tuntui että emme kuuluneet sinne (emmekä me oikeastaan kuuluneetkaan, olihan Svante sen verran hidaskin). Sama fiilis oli Intonkin kanssa, vaikka koirassa nyt onkin enemmän vauhtia. Jotenkin vain koin, että olen ihan väärässä paikassa kuluttamassa niiden tosiharrastajien aikaa.

Mitään tulostavoitteita meillä ei ollut, eli sikäli en voi olla pettynyt. Pettynyt sen sijaan olen niihin suorituksiin. Emme pystyneet edes lähelle parastamme ja itse olin etenkin ekalla radalla niiiin löysä. Siinä tulikin heti alussa kielto, kun en saanut Intoa sellaiselle pystyssä olevalle hypylle. Lisäksi olin ihan koko ajan noin vuoden myöhässä ja Into taas sinkoili ja kaahotti hyvästä ja nopeasta pohjasta nauttien. Lopussa tuli vielä okserin rimakin alas.

Toiselle radalle sain itselleni vähän paremman asenteen. Alku sujuikin joten kuten, mutta sitten Into päätti tehdä todella epätyypillisen virheen ja loikata aan kontaktin ja luikahti sieltä selkäni takaa väärälle hypylle. Siitä siis hyl.

Karmeata katsottavaahan nämä ovat (ei herkille!), mutta laitetaan silti näkyviin.

Karsintaräpellykset osa1
Karsintaräpellykset osa 2

Täytyy sanoa, että joku vipu pitää saada meikäläisen päässä käännettyä ihan uuteen asentoon, että ensi vuonna karsintoihin lähtisin. Siis muussa kuin katsojan roolissa.

Vaan ei se katsojan osakaan helppo ole. Rankempi melkein. Anu ja Nipsu taistelivat itsensä hienosti sunnuntaille ja siellä sainkin sitten panikoida ja täristä kentän reunalla ihan koko rahan edestä. Ihan kauheaa sekin. Muutenkin sunnuntai oli tosi jännä päivä ihan loppuun asti. Oli hienoa olla katselemassa.

Karsintojen järjestelyt olivat mielestäni varsin erinomaiset. Kisapaikka hyvä, ulkoilumaastot loistavat, toimitsijat ystävällisiä, toiminta ripeää (radat valmistuivat nopeasti, turhaa odottelua ei ollut) ja kaikki sujui muutenkin vallan mainiosti. Kuin bonuksena oli hotellisakin (Vaakuna) otettu koiravieraat hienosti huomioon ja palvelu oli erittäin ystävällistä.

Niin. Sanottakoon se vielä, että kyllä noi urokset on sitten raskaita :) Nipsullahan oli siis juoksu ja matkustimme Anun kanssa samalla autolla ja yövyimme samassa hotellihuoneessa. Ja mitä tekee Into. Ei mitään. Ja jos vähän yrittikin Nipsua haistella, riitti kun sanoi, että anna olla. Sitten antoi olla. Ei niin mitään ongelmia mihinkään suuntaan. Svantehan on samanlainen. Olen tainnut olla varsin onnekas näiden urosteni suhteen, kun mikään kuudesta eri rotuisesta omistamastani uroksesta ei ole ollut mikään "juoksuaika ympäri vuoden" hormonihyrrä.