Viimeinen viikko on keskitytty pakkasen ja kennelyskän välttelyyn. Täällä päin tuntuu taas kerran jylläävän aika voimakas kennelyskäepidemia ja koska kennelyskään sairastuminen ei kuulu meidän suunnitelmiimme, olemme eristäytyneet muusta maailmasta parhaamme mukaan. Ei siis halli- tai kimppatreenejä. Eikä paljon muitakaan treenejä, kun pakkasta on ollut suurinpiirtein 25 astetta koko viikon. Että silviisiin.

Eihän tässä muuten mitään, kyllä minä joudan sohvalla takkatulen lämmössä makoilemaan, mutta kun sunnuntaina olisi yksi tokokoe, johon pitäisi kait edes jollain tapaa valmistautua. Olen kyllä yrittänyt vakuuttaa itselleni, että ei Inton osaaminen katoa viikossa yhtään mihinkään, mutta väkisin sellainen pieni epävarmuus alkaa hiipiä takaraivoon. Sitä vastaan tässä lähinnä nyt taistellaan.

Kotipihassa tein tiistaina tunnarin (pakotin Saiman pakkaseen avustajaksi), kaukojen aloituksia, jääviä ja seuraamista. Torstaina sama setti, mutta tunnariavustajaksi pakotettiin nyt Saara. Tässä kyllä meinasi käydä työtapaturma tunnarissa, kun Saara sanoi, että otti väärän. Itse katsoin, että oli niin varman oloinen, joten otin kapulan normisti vastaan ja varmistin ensin ja oikeahan se oli. Huh. Into potkaisi kapuloille mennessään yhden vähän kauemmas ja se oli se oikea. Saara ei potkua huomannut, joten siksi luuli, että otti väärän, kun kapula oli ihan eri paikassa.

Lauantaina olisi pakko käydä joku pieni treeni vetämässä, kun vaan keksisi, että missä. Pirkkahallilla kun on messut, eli sinne ei pääse. No, eiköhän me joku baana löydetä. Vähän ahdistaa sunnuntaina lähteä sinne Hyvinkäälle jo senkin takia, että tuollaisissa lämpimissä halleissahan ne pöpöt viihtyvät. Eli jos selvitäänkin sinne asti ilman kennelyskää, niin selvitäänkö sitten sieltä. Aika näyttää.